Flashback Friday: Tapahtuipa kerran Lontoossa

Flashback Friday: Tapahtuipa kerran Lontoossa

• 06/10/2017

"Oasis lopetti jo, mutta fanit jatkavat juhlimista". 

"Tutut ja tuntemattomat hoilaavat keskenään Don't Look Back in Angeria, 

se on hieno ja yllättäväkin kokemus Suomessa."

Tämä otsikko ja tuo sitaatti HS Nytin jutussa Oasis-vuosijuhlasta tänään Lepakkomiehessä palautti mieleeni ajan 13 vuotta sitten, jolloin asuin Lontoossa jonkin aikaa. Tein silloin mm. freelance-juttuja, joista tätä nyt teille jakamaani ei ole koskaan ennen julkaistu. Tervetuloa aikamatkalle lokakuuhun 2004:

Kotini Lontoossa sijaitsee viktoriaanisessa talossa. Talo tosin jäljittelee ennen viktoriaanista aikaa 1700- ja 1800-luvuilla valloillaan ollutta neoklassista tyyliä, johon kuuluvat upeat valkoiset julkisivut ja korkeat ikkunat, sillä tummanruskeat tiilet on maalattu valkoiseksi. Porraskäytävissä voi ihailla erilaisia ”period features”, kuten aikakausille ominaisia piirteitä kaikissa täkäläisissä sisustuslehdissä ja -ohjelmissa nimitetään. Viktoriaanisen tyylin ”period features” ovat muun muassa katonrajan kauniit valkoiset boordit. Tällä hetkellä rakennusta remontoidaan ja rappukäytävät ovat täynnä erilaista rakennustavaraa. Asunnossani on vähän väliä sähkökatkos, kun talossa tehdään korjaustöitä, eikä niistä välitetä ilmoittaa.  

Rakennuksen omistaa baskeripäinen montenegrolaismies, joka osti talon puoli vuotta sitten ja on siitä lähtien vuokrannut asuntoja lyhyeen ja pitkäaikaisempaan käyttöön ja samalla remontoinut pikkuhiljaa niitä. Asunnot saattavat olla osin puutteellisiakin: mitä se haittaa, vaikka keittiöön ei ole vielä asennettu vesihanaa, voihan siellä nukkua.

Omaan asuntooni tultiin muuttoa seuraavana päivänä yllättäen asentamaan keittiönkaappeja, mistä syystä vesipiste otettiin pois käytöstä. Siitä oli ilmoitettu piirtämällä seinään silmät ja kirjoittamalla varoitus puutteellisella englannilla. 

Remonttia tekevät veljekset Montenegrosta. Toinen veljeksistä puhuu kaipaavalla äänensävyllä Titon aikaisesta Jugoslaviasta, kuinka silloin oli kaikki täydellistä: oli ilmaiset lääkärit ja koulutus. Oli itä ja länsi ja siinä välissä Tito. Nyt maassa on kaikki tosi huonosti ja siksi veljeksetkin ovat Lontoossa töissä.

Montenegrolaisveljesten apuna on venezuelalainen Paulo. Kun keittiön vesipisteen luvattiin olevan valmis, päätin juhlistaa sitä kokkaamalla kotona. Ostin ruokaa, viinipullon, lautaset ja pari viinilasia. Kun pääsin kotiin ja laskin ostokseni keittiön pöydälle, huomasin, että keittiöön ei oltu koskettukaan vielä. Kaikki oli alkutekijöissään. Kysyttyäni asiasta montenegrolaiset lupasivat jälleen kerran hoitaa asian ”heti”, ja kun he huomasivat ostokseni, tarjoutui Paulo tulemaan laulamaan ja soittamaan banjoa illalla.

Keittiöön ei ole viikkojenkaan jälkeen laitettu silikonia seinään, kaapinvetimiä kaappeihin, eikä mikroaaltouunia, vaikka niiden piti hoitua ”heti”. Sen sijaan olen saanut yhden viinerin remonttimiehiltä.

Asunnossa on puulaminaattilattiat perinteisten englantilaisten kokolattiamattojen sijaan. Keittiö on muutenkin hyvin skandinaavinen: kaapisto on Perfekt ja pöytä Galant, taattua Ikea-mallistoa siis. Lisäksi suihkussa saa kuumaa vettä ja lämmityskin toimii, lukuunottamatta yhtä yötä, jolloin patteri oli täysin kylmä ja vesi jäätävää. Koti-ikävä yllätti. Vesiputket kulkevat talon ulkopuolella, mikä Suomessa ei toimisi pakkasten takia lainkaan. Talossa on myös omituinen poistoputki, josta vähän väliä roiskuaa vettä suoraan sisäpihalle. En uskalla ajatella, mikä vesi sinne poistetaan. Vesisuihku tuntuu vain tapahtuvan aina, kun joku käyttää kylpyhuonetta.

Rakennusta siivoaa kaksi naista, joista toinen on Montenegrosta ja toinen Brasiliasta. Vastaanotossa vuorottelevat portugalilainen tyttö ja hongkongilainen mies, jolla on välillä aamuisin hammastahnaa suupielissä. Joskus siellä tuuraa itäeurooppalainen opiskelijapoika ja nyrkkeilijän kokoinen musta mies. Ainoat britit, joihin talossa olen törmännyt, ovat kaksi nuorta ja äänekästä miestä. Heidän suurin hupinsa on kiljua rappukäytävässä ja laulaa humalassa Oasiksen ”Don’t look back in anger” -biisiä läpi yön. Se olikin varsinainen déjà vu, tai paremminkin déjà entandu, sillä olin Mallorcalla lomalla kahdeksan vuotta sitten, kun heräsin eräänä yönä samaiseen Oasis-biisiin. Brittipojat palasivat yöjalasta hotelliinsa hoilaten kertosäettä ”So Sally can wait, she knows it’s too late as we’re walking on by… Her soul slides away, but don’t look back in anger I heard you say...”.

Oasis taisi aikanaan iskeä brittiläisten suoneen toden teolla. Kirjakaupassakin käydessäni näin kaksi noin 70-vuotiasta harmaatukkaista mummoa, joista toinen alkoi heti hyräillä taustalla soivaa Oasis-biisiä. Tuntuu siltä, että Britanniassa ei ole Oasiksen jälkeistä elämää, ainakaan musiikin saralla, ellei mukaan lasketa Robbie Williamsia. Välillä uskon myös, ettei tässä rakennuksessakaan ole remontin jälkeistä elämää: se tuntuu jatkuvan aina vaan, vähän kuin Groundhog Day – päivä, joka elokuvassa alkoi kerta toisensa jälkeen.